Kuolleita: mikroaaltouuni
Rakastettu Bosch-niminen mikroaaltouunimme kuoli kotonaan 07. syyskuuta, 14-vuotiaana. Hän ei tietääksemme ollut sukua hollantilaiselle maalarille Hieronymukselle. Ei niin että sitä kukaan koskaan olisi epäillytkään. Meidän Boschimme lahjakkuus oli realistista ja käytännönläheistä ja manalan kauhut olivat hänestä kaukana. Ainoastaan viime hetkenään hän piti helvetillistä meteliä ja kipinöi, aivan kuin olisi kaikki nämä vuodet kuitenkin kaivannut enemmän huomiota.
Bosch koottiin arviomme mukaan vuoden 2002 aikana. Hän saapui kotiimme vuonna 2004, äitiyspakkausta hiukan pienemmässä pahvilaatikossa. Bosch löysi heti paikkansa jääkaapin vieressä olevalta sivupöydältä ja osoitti alusta alkaen lämmintä kiinnostusta keittiötöihin. Hän kantoi arvoylppömäisesti huolta eritoten pilttien ja taaperoiden ravinnosta. Uransa alkuvaiheessa hän tapasi kuumentaa vauvanruokia hyvin intohimoisesti ja voimiaan säästelemättä. Soseet olivat nuoren, innokkaan lämmittäjän jäljiltä tulikuumia, nälkäiset piltit joutuivat odottamaan tovin ja toisenkin. Lapset oppivat malttia eivätkä teini-ikäisenä enää polttaneet suutaan kovinkaan usein.
Vuosien varrella Boschista kasvoi virtuoosimainen kypsentäjä. Hän käsitteli parsakaalit sopivan rapeiksi, sulatti pakastemansikat lukuisiin syntymäpäiväkakkuihin ja oli aina valmis ennekkoluulottomasti kokeilemaan uusia makuja. Thai-kuutioihin hän tutustui 2000-luvun alussa ja jaksoi posottaa niitä pakastinkylmästä lämpimäksi kahdeksankin minuuttia yhtäjaksoisesti.
Boschin arkitöihin kuului kouluun- ja töihinlähtijöiden matkaan lähettäminen. Hän oli aina aikaansa edellä, mikä tarkoitti seitsemää minuuttia.
Oli aikoja, jolloin hänet unohdettiin.
Muistokirjoituksen kirjoittaja innostui oikeasta ruoanlaitosta ja koki, ettei enää juurikaan tarvitse mikroaaltouunia. Noilta ajoista on olemassa vahva muistokin. Erään puolimaratonin polttoaineeksi ajateltu, jo mikrokypsennetty kaurapuuro, jäi lähtökiireessä kahdeksi viikoksi lautaselle Boschin kitusiin. Viikko kisan jälkeen keittiössä alkoi leijailla haju, jonka lähteeksi ehdittiin epäiltiin koiraa, naapuria, lapsia ja bioroskista. Lopulta katseet kääntyivät kuitenkin kohti mikroaaltouunin ikkunaa. Sitä pitkin kiipeili harmaa sienirihmasto. Bosch-raukan vatsassa pullotti tilavuutensa kymmenkertaistanut kauraeliö. Hajua tuuleteltiin pois viikkotolkulla.
Bosch-raukka yritti kaikkensa, mutta kylmälaitteeksi hänestä ei ollut.
Siitäkin selvittiin.
Mikroaaltouunimme kuoli saappaat jalassa, perheensä parissa. Hän oli valmistautunut viimeiseen ateriaansa, lihaperunasoselaatikkoon, tavalliseen tapaan. Perheenisä väänsi ajastimeen kaksi minuuttia ja poistui asioilleen. Kului viitisentoista sekuntia ja Bosch alkoi huutaa huutaa hätähuutoja. Ensimmäinen ajatuksemme oli: kuka laittoi lusikan mikroon? Sitten tajusimme että hänen aikansa on ohi, jouduimme irroittamaan hänet piuhoista.
Sydämeemme jäi aukko ja sivupöydälle yllättävän paljon työtilaa.
Vietimme hiljaisen hetken ja muistelimme hänen elämäänsä. Tirautimme itkun, kun Boschin kantoi viimeiseen lepoonsa SER-kierrätykseen pian 15-vuotias entinen vauvanruokien syöjä.
Yritimme viikon olla ilman. Vilkuilimme kelloa tyhjästä kohdasta, poltimme ruokien jämiä koppuraksi paistinpannulla, keitimme liikaa puuroa, liian isossa kattilassa. Mikroaaltouunikupu pyöri ikävissään ympyrää lattialla eikä tuntunut löytävän paikkaa. Ymmärsikö se että ystävä on lopullisesti poissa? Aloimme pikkuhiljaa vaivihkaa selata verkkokauppojen sivustoja. Löytyisikö uusi, nopeampi, pienempi, parempi? Sitten silmiimme osuivat tutut muodot: kaksi pyöreätä nappulaa ja digitaalinen kellotaulu. Täsmälleen sama malli, se valkoinen, joka vie liian paljon työtilaa, oli edelleen kaupan!
Tervetuloa kotiin, Bosch!
Jonna Mannila 